|
|
Syyskuun aurinko
Auguste Lacaussade
Näiden lievien syyskuun auringonsäteiden alla
Taivas on pehmeä, mutta kalpea, ja maa muuttuu keltaiseksi.
Metsissä lehti on meripihkan värinen;
Lintu ei enää laula pesänsä reunalla.
Pääskyset pakenivat kyntäjien katolta;
Sirppi on kulkenut vehnän kultaisen tähkän yli;
Emme enää kuule ilmassa siipien tärinää:
Mustarastas sihisee yksin syvällä levottomissa metsissä.
Vaahto on hajusteeton, yrtit ilman pehmeyttä;
Lammien ruoko taipuu huolestuneena;
Aurinko, joka vaalenee, lämpimällä surulla
Kaukana täyttää tasangon ja vuoret ja taivaan.
Päivät lyhenevät; laaksossa virtaava vesi
Ei enää niitä iloisia ääniä, jotka tekivät ilman iloiseksi:
Näyttää siltä, että maa on viileä ja verhottu,
Ensiväreissään hän tuntee talven tulevan.
Oi vaihtuvia vuodenaikoja! Oi väistämättömät lait!
Mikä surullinen luonto, valitettavasti! menee peittoon!
Onnellisten kuukausien auringot, korjaamattomat kevät,
Hyvästi ! purot ja kukat hiljenevät ja kuolevat.
Mutta lohduta itseäsi, maa! Oi luonto! Oi Cybele!
Talvi on uni eikä kuolema:
Jouset palaavat tekemään sinusta vihreän ja kauniin;
Ihminen vanhenee ja kuolee, sinä et vanhene!
Annat takaisin puroille, kylmä mykistää,
Vehreiden holvikaarien alla heidän lauluäänään;
Linnuille palautat pesänsä vehreyteen;
Laakson syreeneille palautat sen tuoksut.
Ah! vangitut bakteerit, kun sulatat ketjut,
Kun mehusta, joka virtaa ulos viinasta,
Saat ruusut ja tammet taas kukkimaan,
Oi luonto! heidän kanssaan saa sydämeni kukoistamaan taas!
Palaa kuivuneeseen rintaani runolliset mehut,
Kaada minuun lämpöä, josta sielu ruokkii,
Anna unelmieni lyhteiden kukoistaa otsallani,
Peitä paljaat oksani henkeni kukilla.
Ilman laulujen päihtymystä, korkea ja rakas päihtymykseni,
Ilman rakastamisen onnea, mitä väliä päivillä minulle on!
Oi auringot! voi kevät! En halua nuoruutta
Vain aina laulaa, vain aina rakastaa!
|
